Ruska 2024 - paluu menestyskantaan

Arvoin aivan viime metreille asti osallistumistani taas tähän perinnetapahtumaan. Parina viimeisenä vuotena olin keskeyttänyt sekä Ruskan että muutaman muunkin tapahtuman ja olin alkanut epäillä onko minusta enää näihin hommiin lainkaan. Kesällä olin ajellut lukuisia noin 150-250km lenkkejä sekä epäonnistuneen Yötön3000-ajon, joka keskeytyi 400km kohdalla keskiön hajoamiseen. Fyysinen kunto tuntui aivan hyvältä, mutta pään kestävyys epäilytti. Päätin nyt kuitenkin laittaa ilmoittautumisen kehiin, koska ei ollut parempaakaan tekemistä syyskuulle. 

Maantiedynamoetukiekko oli mystisesti hajonnut aikaisemmin kesällä rengasta vaihtaessa, jolloin yksi nippeli tuli murtuneena kehästä läpi. Sama toistui kun vaihdoin nippelin ja kiristin pinnaa uusiksi. Oletin että eyelet on paskana eikä tuolla enää kannata ajaa. Niinpä tilasin uuden kehän, mutta fiksuna miehenä noukin ostoskoriin 32-reikäisen kehän kun napa on 28, mitä en muistanut enkä sitten edes tsekannut. No ei se hukkaan mene sillä on mulla 32-reikäisiä napoja työmatka- ja arkikäytössä. Vahingosta viisastuttuani tilasin vielä toisen kehän, mutta sepä ei ehtinyt enää ajoissa perille ja niin vain piti jotenkin pärjätä vanhan kehän kanssa. Tilasin siihen vielä prikkoja, joilla olisin koittanut fiksata ongelmallista eyeletiä, mutta nekin tuli väärän kokoisina vastoin verkkokaupan speksejä. Kirosin koko show'ta, mutta aloin sitten kuitenkin kasaamaan uusiksi vanhaa kiekkoa. Yllättävän suora ja kireä siitä tuli ja tällä kertaa yksikään nippeli ei prakannut. Melko pelokkain fiiliksin lähdin kuitenkin sillä sitten matkaan. Lisähuolia teetti, että jostain syystä nykyiset kiekkoni eivät suostu tubelesoitumaan. Eivät vaan asennu oikein, vaikka näennäisesti nousevatkin hyllylle ja pitävät ilmaa, mutta heti kun laskee ilmat pois, putoavat vanteelta. Sisureilla siis matkaan.

Noin muuten kaikki oli aika hyvin ordnungissa ja dynkkyvalon asennusta lukuunottamatta pyörä ajovalmis. Siinä päivää ennen lähtöä sain kaikki kondikseen ja puoliltaöin suuntasin yöjunalle Oulu-Helsinki. Polkaisin Tikkurilasta vanhempieni luo Pohjois-Helsinkiin aamulla lataamaan akkuja ruokailun ja levon merkeissä, kunnes viiden maissa sitten oli siirryttävä paikallisjunalla Olympiastadionin lähtöpaikalle lähtöselvityksiin. Tiedossa oli, että alkumatka tulisi olemaan hyvin sateinen ja esimakua siitä saatiinkin jo lähtöpisteellä, kun jouduimme värjöttelemään katoksen alla lähtöä odotellessa. Tuli kerättyä leimakortti ja trackeri sekä jutskailtua tuttujen ja tuntemattomien pyöräilyihmisten kera. Pari tuntia oli aika pitkä aika odotella lähtölaukausta, mutta jotenkin se aika siinä sitten vierähti. Paikalla oli lopulta melko paljon yleisöäkin kannustamassa lähtöhetkellä. Mäkipään perinteisen puheen jälkeen päästiin viimeinkin matkaan.

Perjantai: Helsinki-Kurikka-Ilmajoki (401km)

Tässä Ruskassa oli hajautettu lähtöparcours silleen, että porukka oli jaettu neljään ryhmään, jolla kullakin oli omat kontrollipisteensä lähdön jälkeen. Itse kuuluin ryhmään, joka vieraili Linnanmäellä, Tennispalatsissa, Tehtaankadun ja Kaivopuiston vessoissa, Kauppatorilla ja Kumpulan maauimalassa. Varsin urbaani setti siis. Tää oli mulle ihan ok näin entisenä stadilaisena, sillä kaikki oli tuttuja paikkoja kuten myös reitit noiden välillä. Melko hektistä oli silti paahtaa pimeässä ja sateisessa kaupungissa kaiken muun liikenteen seassa. Nopsaan tuli kuitenkin rastit kierrettyä ja sitten lähdettiin kohti Tuusulaa, jonne lähtöparcours loppui kaikilla. Hienoa kannustusta saimme osaksemme loppuosuudella.

Matka jatkui minulla kantatietä pitkin Nukariin ja sieltä pikkuteitä Hyvinkäälle. Siitä sitten vanhalle Hämeenlinnantielle ja Janakkalan kohdalla alkoi viimein kaatosade. Taivaalla myös salamoi, mutta ukkosen jyrinää en sentään kuullut. Voi olla, että peittyi muihin ääniin. Märäksihän siinä vatteet meni, mutta jotenkin se, että tämä oli odotettavissa, helpotti suhtautumista asiaan. Lisäksi tiedossa oli, että kunhan tämän monsuunin kestää, niin sitten on luvassa monta kuivaa päivää. Ennen Tervakoskea sain tsempit pisteenmetsästäjältä, jonka kohtasin hetken päästä vielä Linnantuulen huoltiksella. Kiitos kannustuksesta! Melko lyhyt pysähdys oli, söin munkkikahvit ja pakotin itseni takaisin sateeseen (tää oli muuten jonkinlainen Eppu Normaalin teemabiisi pitkin matkaa itselleni).

Hämeenlinnan keskustan läpi poljeskelin sateessa Iittalaan, jossa jälleen huoltoasemapysähdys. Tällä kertaa vähän pidempi. En nyt oikein tiedä miksi piti sinne jäädä niin pitkäksi ajaksi istuskelemaan, mutta ilokseni huomasin poistuessani, että sade oli lähes lakannut. Siitä innostuneena ajettiin sitten Valkeakosken ohi aina Tampereelle, jossa aurinko alkoi nousta. Tai olisi noussut jos ei olisi ollut niin pilvistä. Olin aikonut ajella soratietä Pirkkalan kautta Ylöjärvelle, mutta päätin skipata, koska epäilin tien kuntoa sateen jäljiltä. Niinpä mentiin sitten ihan pyöräteitä, joissa hieman eksyilin koska tietyömaita ja kiertoteitä oli voimassa. Ylöjärvelle kuitenkin pääsin kaupan aukenemisaikoihin. Söin jotain pasteijoita, jotka olivat pirun kuivia enkä saanut niitä oikein nieltyä ilman vesihuikkaa. Täälläkin paloi lopulta ihmeen paljon aikaa.

Matka jatkui kohti Kurua, jossa kaupasta vähän evästä. Varsin mäkinen pätkä tämä. Olin toki ajanut jo talvipäivänseisauksessa saman tien toiseen suuntaan, mutten silloin ollut pannut asiaa merkille. Vaskivedelle taisin ajaa ainoana osallistujana. Siellä minut palkitsi sympaattisen Rasin Tuvan pizzabuffa, jota siivitin yhdellä tuopilla olutta. Fiilikset alkoi olla ihan hyvät huolimatta, että vettä tihutteli pitkin päivää ja vastatuuli oli voimistunut koko ajan. Tästä seurasi reissun eka gravel-pätkä Vaskuun kautta Leppäsenmäelle. Sieltä sitten pienehköjä teitä Jalasjärvelle, jossa evästauko ja lopulta Kurikkaan CP1:lle. Aloin olla hyvin väsynyt tässä vaiheessa ja saapuminen Kurikkaan oli mennyt puoliksi silmät kiinni, havahduin aina kun navigaattori ilmoitti äänimerkeillä käännöksistä :D Menee kai se näinkin, en kyllä suosittele. Toinen leima passiin ja vielä pieni ajelu ennakkoon kartoittamalleni kodalle Ilmajoen ja Seinäjoen rajamaille. Löytyi sekin lopulta, vaikka olikin pimeässä ja ulkoilureitin varrella vähän haastava kohde. Matkalla aurinko näyttäytyi luoden hienoja sateenkaaria tihkusateiseen iltailmaan. Kello oli jotain 22 ja nukuin sikeästi aamuysiin eli kunnon unet tuli otettua.

Sunnuntai: Ilmajoki-Liminka (323km)

Aamulla olo oli varsin fresh. Suhailin Seinäjoen keskustan läpi Nurmoon, josta viehättävää jokivartta Lapualle. Jonkin matkaa piti siitä ajella valtatietä Kauhavalle, jossa pistäydyin ABC-lounaalla. Pat&Mat-kaksikkokin siihen saapui. Lapuan jälkeen aurinko paistoi viimein kunnolla ja vastatuulikin oli asettunut, joten ihan ilo oli pitkästä aikaa ajella. Vauhdikasta menoa seurasi Evijärven kautta Kaustisille. Tsempit sain motoristilta Evijärvellä, jossa pysähdyin öljyämään ketjut. Kaustisilla söin piknik-aterian nurmikolla, kun en parempaakaan paikkaa löytänyt. 

Tästä eteenpäin alkoi tutut tiet, joita tullut jurnutettua jo vähän liikaakin, mutta eipä ollut oikein vaihtoehtojakaan: Kaustinen-Toholampi-Sievi-Ylivieska meni yhdellä otolla. Sievissä taksikuski tuli tsemppaamaan. Luulin ensin että tulee haukkumaan ajotavastani tjsp, mutta olin turhan ennakkoluuloinen. Ylivieskan ABC:lla kahvia ja pihviä. Sain hankittua myös ajohanskat ystävällisen myyjän avustuksella ja ne tulikin tarpeeseen sillä tuleva yö oli pirun kylmä. Aikeissa oli vetää all-nighter Ouluun, sillä edellinen päivä oli jäänyt omaan makuuni vähän lyhyeksi. Huoltiksella oli muutama muukin kohtalotoveri, joten vertaistukea oli saatavilla. Siitäpä sitä sitten läksin yön selkään ja Tupoksen ABC saavutettiin ennen aamuviittä. Tilasin kahvin ja energiajuoman ja nukuin tunteroisen tuolilla, kunnes osallistuja Markoff istahti viereiseen pöytään syömään aamiaista. Jatkoin tämänkin jälkeen vielä torkkumista, kunnes tilasin itsekin aamiaista. Samoihin aikoihin paikalle saapui myös "kampiapina" Alajoki. Kahdeksan aikaan auringon kunnolla noustua oli taas aika lähteä.

Maanantai: Liminka-Karunki (181km)

Näin Oulussa asuvalle oli hieman outoa ajella seuraavat pätkät. Siinä mentiin työmatkareittiä ja parin sadan metrin päästä kotoa. Koti-ikävä ei ilmeisesti ollut kovin iso, sillä ilman suurta tuskaa ohitin kaikki tutut paikat pysähtyen vasta Iissä syömään toista aamiaista. Ii-Simo nelostietä pitkin on klassisen ahdistava pätkä, mutta melko pakollinen paha matkalla Oulusta Lappiin jos ei halua kierrellä paljoa. Onneksi nyt oli myötätuuli niin tuo noin 40km pitkä osuus hoitui nopeaan tahtiin. Simossa hassujen pyöräilyn ajojärjestelyjen (pyöräily kielletty -merkki tulee melko yllättäen) jälkeen menin pizzalle, mutta jotain ruuansulatusvaivoja minulla oli kun en saanut sitä aivan kokonaan syötyä. Oli se kyllä pirun isokin. Silti jäi outo fiilis vatsaan, joka vaivasi koko loppupäivän. Hieman torkahdinkin siinä syönnin yhteydessä :D 

Matkan oli silti jatkuttava ja tuttua tietä päästiin Kemiin, joka on aina jotenkin ankea navigoida koska omituiset järjestelyt ja huonokuntoiset tiet. Siitä selvittiin Tornion maantielle, jossa vahingosta viisastuneena en suostunut ajamaan pyörätietä, vaan pelkästään ajoradan hyväkuntoista reunaa. Skippasin Tornion keskustan ajamalla Ala-Raumon kautta Kivirannan K-kaupalle, jossa evästä ja huulirasvaa naamaan. Sen verran oli hutera olo pitkän ajorupeaman jäljiltä, että päätin yöpyä lähistöllä. Kukkolankosken laavu tuli tsekattua ja oli hyvä, mutta jatkoin vielä Karunkiin vähän pidemmälle, koska siellä oli kauppa. Harmillisesti Karungin laavu oli kaltevapohjainen ja varsin pieni, joten nukkuminen oli vähän hankalaa, mutta kylläpä siinä taas aamukahdeksaan oltiin silmät ummessa. Joku pyöräilijä (ymmärtääkseni ei ollut Ruska-osallistuja) siinä käväisi ja kysyi mahtuuko viereen, mutta sanoin että ei kyllä millään. Onneksi hänellä oli teltta.

Tiistai: Karunki-Pallastunturi (262km)

Sää jatkui nättinä, vaikka aamulla tulikin muutama pisara vettä. Ihan ilo oli ajella Ylitornion kautta Pelloon. Matkalla lyhyt stoppi napapiirillä. Pellostapa löytyi oiva kotiruokaa tarjoileva huoltamo ja vedin itseni täyteen kinkkukiusausta. Nyt oli ruokahalukin jo kohdillaan eli kroppa alkoi olla randomoodissa viimein. Seuraavaksi Kolariin, jossa lettukahvit kera parin osallistujan seuran. Menohalut oli kovat, joten en jäänyt pitkäksi aikaa sinne roikkumaan, vaan jatkoin Äkäslompoloon. Jounin kaupassa tuli visiteerattua pikaisesti ennen kuin suuntasin pohjoiseen kohti Muotkavaaraa. Hienoja pikkuteitä nämä. Aurinko laski juuri ennen Pallakselle pääsyä, jonne oli ihan asiallisen jyrkkä ja pitkä nousu. Katselin kuunvalossa ylös Taivaskeroa kohti ja päätin, etten lähde sinne pimeässä, vaan nukun ensin yön yli tässä jossain. Menin hotellin respaan, jossa kohtasin Mäkipään ja heti kohta Härmän, joka oli tulossa alas tunturista. Ex tempore päätettiin siinä sitten jälkimmäisen kanssa jakaa hotellihuone, kun kumpaakaan ei kiinnostanut jatkaa matkaa hetkeen. Olisin muuten mennyt läheiseen kotaan. Hotelliyö oli kyllä oiva veto tähän paikkaan. Sai kaikki akut ladattua ja ajohousutkin pestyä aamiaisesta puhumattakaan.

Keskiviikko: Pallastunturi-Porttipahta-Kittilä (335km)

Aamiaisen jälkeen piti lähteä ylös Taivaskerolle. Mulla on aika isot maantievälitykset pyörässä, joten pitkälti talutteluksi tuo nousu meni, tai no sinne porotuvalle asti onnistui kyllä ja joitain pätkiä sen jälkeenkin. Noin tunnissa kuitenkin saavutin olympiatulen sytytyspaikan vajaan 400 nousumetrin päässä. Alastulo olikin sitten taas oikein riemukasta jahka rakkakivikko jäi taakse. Vanhana maastopyöräilijänä ei ongelmia handlata teknistä laskua, mutta kapeita renkaita sai toki varoa. Takaisin hotellilla kolmas leima passiin ja siitä sitten alas kohti seuraavaa kontrollia. Sisällytin reitille pari gravel-oikaisua ensin Pallasjärven rannan kautta Majavaojalle ja myöhemmin Muoniontien varresta Könkääseen. Kaipa ne säästi aikaa (ensimmäinen näin jälkikäteen katsottuna taisi olla hitaampi kuin asfalttiratkaisu), vaikka aika mäkisiä olivatkin, ainakin olivat uusia teitä itselleni mikä tärkeintä. Könkäästä Kiistalaan uutta asfalttitietä. Tätä pätkää on tullut aiemmin kirottua, koska ajanut siitä tietöiden aikaan, mutta viimein lopputulos on vauhdikas ja hyvä. 

Sitten oli vuorossa eräänlainen korkean riskin oikaisu. Nimittäin soraisa Pomokairantie 70km Kiistalasta Peuravuomaan, joka kulkee keskellä ei mitään. Se lyhentää reittiä huomattavasti, mutta minulla ei ollut mitään käsitystä missä kunnossa se olisi. Sanotaanko että riski kannatti ainakin omalla kohdallani. Ei se herkkua ollut, muttei mitään kauheatakaan. Lopussa oli melko kovaa täristystä, koska isoa kiveä puski läpi koko tien leveydeltä, mutta kyllä se oli ihan ajettavissa maantiekumeillakin (32mm). En kuitenkaan halunnut ajaa sitä enää takaisin etenkään koska pimeä laskeutui. Peurasuvannosta oli noin 15km kontrolli kolmoselle Kiveliön Kalalle. Siellä oli Pertti Ukkolan veli ja muutamia ruskapyöräilijöitä paikalla ja rattoisasti kului aika savulohivoileipiä nauttien. Pasanen siinä tilasi kilon raudunkin evääkseen, pakko arvostaa. 

Vaan pakko oli jatkaa matkaa. Pitäydyin alkuperäisessä suunnitelmassani ajaa Ruotsin kautta maaliin, vaikka säätiedotus näytti aika karulta. Toisaalta näytti myös, ettei se ole yhtään sen parempi pohjoisella reitilläkään, niin mitäpä sitä suunnitelmiaan muuttamaan. Käänsin kelkkani siis takaisin kohti Sodankylää. Vastaan tuli lukuisia osallistujia. Vauhti oli varsin kova tässä vaiheessa ja ehdin Sodankylään juuri ennen kymmentä ja kaupan sulkeutumista. Nopean syömisbreikin jälkeen pakkopullanomainen ajo vielä Kittilään. Sekin meni mukavasti kunnes puolen yön jälkeen alkoi sataa vettä, jota en ollut ennakoinut. Menin ensin metsään värjöttelemään, mutta puusto oli niin ohkaista koivikkoa ja sade sen verran voimakasta eikä nopeasti ohimenevää kuten aluksi luulin, joten tuo ei auttanut mitään. Muutakaan sateensuojaa ei ollut koko matkalla, joten ei auttanut kuin vetää sadehousut ylle ja ajaa loput 20km Kittilään. Sieltä onneksi uimarannalta löytyi pukukoppi, jonne pistin itseni yöksi makuulle.

Torstai: Kittilä-Svappavaara (222km)

Aamuysiltä heräilin lopulta ja ihan ok voimissa. Siirryin läheiselle huoltikselle nauttimaan munkkikahvit. Vastatuuli oli aika voimallinen, huomasin nyt. Vähän kohmelossa kohti Kolaria. Ei ollut kauhean vauhdikasta ajoa varmaan johtuen yön rasituksista ja vastatuulesta, mutta puoliltapäivin päästiin perille. Kävin vetämässä lounaan samassa paikassa, jossa olin pysähtynyt menomatkalla. Tarjolla oli paistettuja muikkuja ja kanankoipia. Ei paha. Siitä sitten Ruotsin puolelle ja lopulta Pajalaan. Sieltä tie kääntyi kohti luodetta ja suoraan vastatuuleen. 

Tästä alkoi eräänlainen Via Dolorosa aina Atlantin rannikolle asti. Elettiin torstai-iltapäivää eli aikaa oli periaatteessa oikein hyvin, mutta tuulen takia meno muuttui todella hitaaksi, joten melko lailla loppuun asti sai jännittää ajan riittämistä. Junosuandossa olin vähän jälkeen iltakuuden. Tokihan ruokakauppa oli juuri mennyt kiinni ja paikan ainoa ravintolakin oli suljettu jostain syystä. Vittangiin oli vajaa 60km ja aikaa lähes kolme tuntia huoltiksen sulkeutumiseen, joten järjen mukaan helposti ehtisi sinne. Vaan tuuli yltyi ja ei toivoakaan tuosta. Vesikin oli loppu, joten aika ankeissa merkeissä mentiin. Tie ja maisema oli todella yksitoikkoinen. Sentään oli komeat revontulet taivaalla. Vittangin jälkeen ilmaantui onneksi maantietaukopaikka (rastplats), jossa oli lämmitetyt vessat juoksevine vesineen. En voinut vastustaa kiusausta vaan levitin makuualustan varsin siistin inva-wc:n lattialle, löin oven lukkoon ja nukuin aamuviiteen siellä. Juomapullonkin sai samalla täyteen.

Perjantai: Svappavaara-Narvik (231km)

Pirun kylmä oli perjantaiaamuna, mutta mentävä oli jos halusi maaliin ajoissa. Härmä ehti mennä juuri edelle kun lähdin itse matkaan. Yhytin hänet jonkun ajan päästä ja kohtasimme vielä parcoursin pakollisella pisteellä Kiirunan liepeillä. Ei ollut mitään kaunista seutua tuo Svappavaara-Kiiruna. Kaivoskombinaatteja ja siihen liittyvää raskasta liikennettä yllin kyllin. Kiiruna sen sijaan kostautui oikein mielenkiintoiseksi ja varsin korkeuseroiseksi kaupungiksi. Hyvän bagel-aamiaisen söin jossain bistrossa ja olo koheni siitä oikein kunnolla. Siitä sitten Tornionjärven suuntaan ja vastatuuli senkun vain yltyi päivän mittaan. Aluehan on eräänlaista lähes puutonta tunturiylänköä, joten tuulta ei pääse mihinkään pakoon. Nyt se puhalsi kai luokkaa 10m/s koko hiton ajan, joten meno oli tosi tahmeaa. Ei oikein edes osannut nauttia hienoista maisemista sen takia. Pienimmällä vaihteella ajeltiin pitkät pätkät tasamaatakin. Taoin vaan itselleni mieleen, että kunhan illaksi pääsee täältä alas Norjaan, niin kaikki on ok. Abiskossa lyhyt tauko, jonka aikana ostin kaupasta juotavaa rahkaa ja pari folköliä, joista toisen join pihassa ja toisen otin mukaan. Nämä oli kymmenen vuoden takaa tuttuja seutuja. Olin silloin vaeltanut kalottireittiä Kilpisjärveltä Björklideniin enkä arvannut silloin, että joskus tulen pyörällä vielä samoille mestoille. 

Lopulta railakkaassa puhurissa oltiin ylhäällä Riksgränsenissä. Ajattelin että tästä on pitkän kärsimyksen jälkeen vihdoin kiva lasketella alas vuonoon vaan vielä mitä. Laskuun sisältyi muutamia jyrkkiä nousuja. Lisäksi vastatuuli oli myrskylukemissa ja vettäkin alkoi sataa rankasti. Pimeässä aidosti pelotti tulla alas tuota tietä. Puuskat meinasivat puskea ulos tieltä ja välistä mietin olenko eksynyt reitiltä. Olin aivan litimärkä päästessäni yhdeksän jälkeen vuonon juurelle eikä ollut hajuakaan missä ja miten saan itseni kuivaksi. Maantietunnelissa pidätin sadetta hetken, mutta sinne nyt ei tietenkään voinut jäädä yöksi, joten matka jatkui. Onneksi vähän ennen E6-tien risteystä löytyi bussikatos. Olkoonkin, että siinä oli lyhyt penkki, niin se sai kelvata. Heitin märimmät vaatteet pois päältä ja kääriydyin makuupussiin toivoen, että pysyisin lämpimänä yön yli. Ja pysyinhän minä onneksi. Jossain välissä putosin penkiltä ja heräsin siihen, mutta muuten meni ok. Liikennettäkin ihmeen vähän tuossa ollakseen Eurooppatie ja rauhassa sai levätä.

Lauantai: Narvik-Brøstadbotn(-Tromssa) (106km)

Aloin kasailla kamoja ennen aamukuutta. Vaatteet oli kuivuneet ilahduttavan hyvin makuupussin sisällä, mutta kengät ja sukat toki edelleen litimärät. Vedin huiviin Abiskosta asti kantamani oluen virittääkseni vetofiiliksiä ylöspäin :D Ylempänä vuorilla yönsä viettänyt Härmäkin tuli siitä ohi ja pysähtyi moikkaamaan. Nopea siirtyminen Bjerkvikin Shellille, jossa 6kpl uunituoreita pullia ja pari isoa kuppia kahvia sai olotilat aika hyvin normalisoitua. Mulla oli ollut alusta asti selvä homma, että otan Tromssan läänin liikennelaitoksen pikaveneen joko Harstadista tai Brøstadbotnista. Olin tähdännyt itseasiassa aamulla lähtevään lauttaan, mutta edellisen päivän haastavat keliolosuhteet eivät mahdollistaneet siihen ehtimistä. Onneksi kuitenkin iltapäivällä lähtisi toinen vuoro, jolla silläkin ehtisi hyvin maaliin ajoissa. Päädyin pikaisen arvioinnin perusteella jatkamaan pohjoiseen kohti Brøstadbotnia, koska tuuli oli lännestä ja sinne ajamalla olisi tunti lisäaikaa ennen lautan saapumista toisinsanoen ilmansuunta oli mielestäni suosiollisempi. 

Bjerkvikistä pohjoiseen tie nousee joitain satoja metrejä. Ylhäällä satoi ensin vettä ja sitten räntää, jota oli ihan tielle asti. Melko koleissa merkeissä lopulta lasku alas Fossbakkeniin, jossa yhtäkkiä paistoi aurinko. Erittäin kauniita maisemia. Erityismaininta Spansdalenin kanjonilaaksolle Fossbakkenista Tennevolliin, joka sai lähes herkistymään. Sjøveganin pikkukylässä pysähdyin kaupassa ja ostin kalsareita sekä sukkia (oikein Pierre Robert -merkkiä ;)) ennakoiden jo maaliinsaapumisen jälkeistä aikaa :D Vettä satoi aika reippaasti, muttei sen lakkaamista oikein voinut jäädä odottamaankaan, joten viimeiset 30km laivasatamaan piti hoidella alta pois kunnon sateessa. Tosin seuraavan vuonon puolella paistoi taas aurinko. Klassista Norjaa. Brøstadbotnissa olin pari tuntia ennen lähtöaikaa ja fiilistelin vielä ostamalla kaupasta suklaata ja pari olutta, jotka kiskaisin huiviin sataman odotustilassa. Tässä vaiheessa pystyi jo vapautuneesti rentoutumaan tietäen, että maaliin ehditään kunhan vain kyyti tulee säälliseen aikaan.

Sieltä se katamaraanivene sitten saapui aikataulussaan ja pääsin erittäin viihtyisään matkustamoon edustaja Härmän kanssa, joka oli tullut Harstadista. Parissa tunnissa oltiin Tromssassa ja seurannasta tsekkasin, että ehdin ennen edustaja Hautalaa maaliin, jos en tuhlaile aikaa. Vedinkin siitä sitten ns. urku auki Grønnåsenin hyppyrimäelle maaliin, jonne oli pienimuotoinen pyörätunkkaus vielä järjestetty. Vähän ennen puoli seitsemää oli lopullinen maaliintuloaika ja olin varsin onnellinen. Siellä oli Tahkolan Pekkakin vastassa. Otettiin yhdessä vielä vastaan Hautala ja Härmä, jonka jälkeen lasketeltiin kaikki hotellille hakemaan viimeinen leima paperiin.

Loppukaneetti

Tosiaan pari edellistä Ruskaani ovat olleet keskeytyksiä, joten paluu menestyskantaan lämmittää mieltä suuresti. Pitkään mietin, onko minusta ylipäänsä enää suorittamaan tällaisia tapahtumia. Näköjään on. Olosuhteet eivät taaskaan olleet helpoimmasta päästä. Alun rankkasateet ja lopun tuuliolot eivät totisesti tehneet hommasta helppoa. Tämä olisi ollut ajettavissa paljon joutuisamminkin maaliin, mutta viimeiset kolme yötä olivat melko ankeita ajaa, joten sieltä ei saanut lisäkilometrejä oikein nipistettyä. Olin vähän laskenut sen varaan, että jonkun yön ajaisi vielä läpeensä, mutta tosiaan sateet ja vastatuulet saivat hakeutumaan pois ajoradalta. Ei sillä, että pari vikaa päivääkään varsinaisesti kovin ajoystävällisiä olisivat olleet.

Tällä kertaa sain kuitenkin psyykattua itseni hankalien vaiheiden yli. En tiedä onko tässä tapahtunut kehitystä itselläni vai meneekö vain varianssin piikkiin. Mene ja tiedä. Kalusto pelasi epäilyksistäni huolimatta moitteettomasti. Samoin oman fysiikan suhteen ei suurempia vaivoja.

Jotain hiertymää on alapään seudulla ja osa sormista hieman puutuneita, mutta lasken normaaleiksi jutuiksi.

Kiitos kaikille tapahtuman parissa tavalla taikka toisella vaikuttaneelle. Erityisesti muille ajajille ja tsemppaajille, joita tuli kohdattua tien varressa.