Ruska 2022 - Nyt ei vain huvittanut tarpeeksi

Alkanut jo vähän huolettaa henkinen kantti tämän lajin parissa, sillä tälle kesälle tuli lopulta kaksi ajotapahtuman keskeytystä: ensimmäinen kesäkuun alussa B1000:lla teknisen vian vuoksi ja nyt sitten Ruskassa ihan vaan, koska ei huvittanut ajella sateessa päivätolkulla erämaassa. Aikaisempina vuosina on tullut ajettua kaikki säntillisesti loppuun asti vaikeuksista huolimatta. Ehkä tähän liittyy toisaalta sekin, että olen jo tavallaan todistanut itselleni ihan tarpeeksi olevani kykenevä läpikäymään kärsimysnäytelmiä tien päällä, joten nykyisin jos homma tuntuu epäkiitolliselta, ei haittaa heittää hanskoja tiskiin. Oli miten oli, niin kiva reissu oli kuitenkin ja ajattelin kaikesta huolimatta kirjoitella pienen matkakertomuksen.

Tämän vuoden Ruska piti sisällään yli 300 kilometriä eriasteista soratietä ja myös hike-a-bike-osuuksia, joten päätin ajaa reissun ensimmäistä kertaa maastopyöräkengillä. Piti ostaa uudet, sillä omistamani SPD-kengät ovat joko huonossa kunnossa tai eivät sovellu pitkän matkan ajoon. Yllättäen uusi poljinmekanismi ei tuottanut minkäänlaisia jalkavaivoja. Vaatteitakin piti vähän uusia kuluneiden tilalle ja lisäksi hankin kunnollisen goretex-takin odotettavissa olevia sadekelejä varten. Pyörään ei juurikaan tarvinnut muuttaa mitään, mutta hankin taakse uuden 32mm GP5000S:n, koska ajattelin että tuota kapeammalla ei huvita sorateitä ajella.

9-10.9. Imatrankoski-Punkaharju-Ilomantsi-Lieksa-Nurmes (435km)

Tänä vuonna lähdettiin polkemaan itselleni melko korkkaamattomasta Etelä-Karjalasta. Pyöräpaikallisen junamatkan varaaminen Oulusta Imatralle oli melko haastava rupeama, mutta sain paikan lähes yhdeksän tuntia kestävälle matkalle Kuopion ja Kouvolan kautta. Perillä oltiin tunti ennen lähtölaukausta, joten aika tiukille meni. Onneksi junat kulkivat hienosti aikataulussa. Torkuin parisen tuntia Oulusta lähdön jälkeen, mutta sen jälkeen ei enää uni tullut silmään. Harmillisesti Kuopion jatkoyhteys oli niin täynnä väkeä, etten viitsinyt mennä ravintolavaunuun jonottamaan lounasta. Sain kuitenkin vähän syötyä viimeisellä pätkällä Kouvolasta Imatralle ja ehdin perillä vielä hankkimaan kaupasta pientä evästä matkaa varten. Kurvailin lähtöpaikalle yhteiskuvaa varten ja pian sinne saapui muukin poppoo.

Paikkana oli Imatrankosken rantapuistikko. Padon luukkuja ei meitä varten oltu avattu, joten kosken kuohut jäivät nyt näkemättä. Lähtijöitä oli ymmärtääkseni lähes 30 ja joukossa paljon tuttuja viime vuosilta. Toimitin Tahkolan Pekalla hänen Ouluun unohtamansa ajohousut juuri parahiksi ennen starttia :) Klassisen puheen ja valokuvaussession jälkeen lähdettiin matkaan kosken partaalta ylös talutellen. Sää oli ok, päälle 10 astetta ja puolipilvinen. Eka ajorupeama hoitui lyhyillä housuilla, vaikka yöllä lämpötila laskikin melko alhaiseksi etenkin alavilla paikoilla. Myöhemminkään ei tarvinnut lisätä kuin irtolahkeet ja aivan hyvin pärjäsi. Imatralta lähdettäessä oli vaihtoehto ajaa joko Punkaharjun tai itäisemmän museotien kautta kohti koillista. Valitsin ensimmäisen, koska se sisälsi vähemmän kutostietä. Oikeastaan Punkaharjulle asti seurailin horisontissa tuikkivaa Tahkolan takavaloa, kunnes hän kääntyi soraoikotielle ja itse tein pienen ylimääräisen kierroksen Punkaharjun kirkonkylän kautta, jotta voisin pysähtyä syömään paikallisessa Hutikka-nimisessä yökerhossa/ravintolassa. Siellähän oli puolen yön kieppeillä kunnon perjantai-illan meininki ja poppi raikasi. Ruokaa onneksi sai ja hampurilaisateria oli ihan ok. Paikalle saapui pian syömään myös Niemelän Mikko. Tämä oli ihan tarpeellinen ruokailupysähdys, sillä seuraava mahdollisuus syödä olisi ollut vasta aamulla Ilomantsissa noin 150 kilometrin päässä. 

Matka jatkui mukavaa seututietä Kesälahdelle. Saimaan läheisyys tuntui pitävän yöilman miellyttävän lämpimänä. Kutostiellä joku vastaantuleva autoilija katsoi asiakseen sytyttää pitkät päälle juuri minua varten - liekö joku mielenosoitus. Kutostie oli melko tylsän tasainen ajaa, mutta kohtapa sitä käännyttiinkin oikealle Kiteen ja Tohmajärven suuntaan. Täälläpä ei pimeässä ihmeempää nähtävää ollut. Reitti muuttui mäkisemmäksi Tohmajärven jälkeen ja kohta aamukin alkoi sarastaa. Pidin pienen eväspaussin Haarajoen museosillan kaiteella istuskellen. Kantatie 74 oli entuudestaan tuttu erään Oulu-Ilomantsi-Joensuu-brevetin myötä. Ilomantsiin saavuin aikataulun mukaisesti aamukahdeksan maissa ja siellä olikin menossa ja tulossa mukava joukkio muitakin kuskeja. Oikeaa aamiaista ei ollut tarjolla, joten oli tyydyttävä sämpylä/munkkiosastoon. 

Vajaan tunnin rötväilyn jälkeen suuntasin sitten kohti Hattuvaaraa ja ensimmäistä putouskohdetta. Muutaman kymmenen kilsan jälkeen alkanut soratie oli oikein mukava Katajaojan putoukselle asti, vaan itse putoukselle pääseminen kostautuikin varsin kinkkiseksi. Vissiin olisi pitänyt mennä kiertotietä, mutta eipä sitä silloin vielä tiennyt. Lyhyempi reitti oli nimittäin erittäin ryteikköistä poluntapaista ja kylläpä siinä pyörää retuuttaessa kivikkojen, kaatuneiden puiden ja purojen yli tuli kiroiltua jonkin verran. Ei paljoa järkeä koko touhussa ja sain siinä muutaman naarmun jalkaani, hirvikärpäsiä päähäni ja kengät tahrittua mustikoilla. Koko visiittiin paloi aikaa lähes puolitoista tuntia sekä rutkasti budjetoimatonta energiaa ja tämä sotkikin aika tehokkaasti loppupäivän suunnitelmani. Jonkinlainen energiavajehan siinä iski ja noin 80km matka Lieksaan sujui aika epämukavasti. Mäkiäkin siinä oli jos jonkinlaisia. Jonkin matkaa Katajaojan jälkeen olin näkevinäni tien varressa kaksi karhua. Nyt pitää muistaa, että väsyneenä sitä näkee jos jonkinlaista ohi vilistävien puiden lomasta ja olinkin varma, että aivot ne siinä taas pelleilee kustannuksellani. Myöhemmin kuitenkin kuulin, että käsittääkseni hieman perässäni ajanut Iida Rahikainen oli kohdannut niinikään kaksi karhua noilla main, joten pakko kai se on uskoa että näin tein itsekin. Melko hurjaa.

Lieksassa oli pakko pysähtyä lepäämään ja syömään. Olin parisen tuntia myöhässä suunnittelemastani aikataulusta. Kaupasta juotavaa jugurttia ja ABC:lta pizzaa. Ajatus oli ollut ajella Kuhmoon illaksi, mutta nyt tuo matka tuntui liian pitkältä, eikä matkalla olisi ollut tietääkseni edes laavuja, joten otin käyttöön lennosta Plan B:n ja päätin ajaa reilut 50km Nurmekseen, jossa olisi aamulla herätessäni ruokaa kätevästi saatavilla. Perille Pielisen rantaan saavuin noin kymmenen aikaan illalla. Laavu löytyi, mutta se oli aika huono nukkumisen kannalta. Tutkailemalla tiluksia löysin vesisuksihyppyrimäen (sic!) vierestä tyhjän varastokopin, jonne oli parempi laittaa maaten. Makoisastipa tuota tuli sitten nukuttua aamuseitsemään. 

11.9. Nurmes-Hepoköngäs-Ervasti (260km)

Olin yöllä majoituspaikkaa etsiessäni hukannut ajolasini, enkä löytänyt niitä päivänvalossakaan. Iso menetys ei kyseessä, koska ne olivat muutenkin huonot ja halvat, mutta enemmän huoletti silmien terveys. Vuokatin K-Supermarketista löytyi onneksi päivällä uudet tilalle :D Ajelin Valtimon S-marketille hankkimaan aamiaista. Kutostie täällä pohjoispäässä oli mukavan rauhallinen. Vuokatissa pysähdyin kebabille ja jatkoin tuttua reittiä Naapurivaaran reippaan nousun kautta Kontiomäelle ja sieltä vitostietä pitkin Ristijärvelle. Matka jatkui pysähtymättä Paljakkaan ja sieltäpä alkoi mielenkiintoinen kaikenlaista sora-alustaa sisältävä pätkä suoraan Hepokönkäälle. Tämä oli varsin hauska ajaa, vaikka erilaisia kulku kielletty -merkkejä siellä näkyikin. Hepokönkäällä sain leimat paperiin noin klo 18 ja siitä ehdin mukavasti Puolangan kylille iltaostoksille. Olin alunperin aikonut ajaa Taivalkoskelle, mutta nyt ajattelin että ehkä olisi mukavampi mennä Plan C:n mkaisesti kuitenkin kohti Pudasjärveä, koska reitti olisi uskoakseni tasaisempi. Mukavapa tuo olikin ajaa tyynessä ja suht lämpimässä illassa Iijoen varteen etukäteen kartoittamalleni laavulle. Mietin jopa optiota jatkaa eteenpäin Syötteen seudulle yöksi, mutta mukavuudenhalu voitti. Miellyttävä laavu tuo olikin, mutta yöllä läheisellä joen ylittävällä sillalla kulkeva autoliikenne ei valitettavasti mahdollistanut sikeitä unia. 

11.9. Ervasti-Posio-Jyrävä-Sallatunturi (277km)

Aamulla heräsin heikkoon sateeseen. Polkaisin valtatien 20 risteykseen Tuli-Tauko-nimiseen taukopaikkaan syömään aamiaista. Kosteissa tunnelmissa matka jatkui siitä VT 20:a pitkin Jurmuun, josta käännyin mukavalle pikkutielle kohti Posiota. Täällä oli eniten poroja koko matkan aikana. Mukava oli polkea ja aurinkokin näyttäytyi päivän mittaan. Livojärven seutu on erityisen nättiä aluetta. Posiolla kävin pizzalla ja kaupassa. Lähtöä tehdessäni paikalle ampaisi Tuukka Kirsi ja lähdettiin siitä sitten peräkanaa kohti seuraavaa putousnähtävyyttä Oulangan kansallispuistossa tavoitteena saavuttaa se päivänvalossa. Mikäs siinä ajellessa. Kitkan kohdalla oli vähän kuoppaista soratietä ja lähestyminen kohti Jyrävää oli myös melko haastava pinnoitteeltaan: oli kivikkoa ja upottavaa hiekkaa. Lopuksi vielä pakollinen talutuspätkä Siilastuvalle pitkine portaineen. Pieni Karhunkierros on entuudestaan varsin tuttu, mutta pyörää en ole siellä ennen kanniskellut enkä toivottavasti koskaan tule enää kanniskelemaankaan. Pääsin takaisin pyörän selkään juuri pimeän laskeuduttua ja lähdin kurvailemaan kohti Sallaa. Päätin palata samoja jälkiä vitostielle, koska ei huvittanut ajella soraa pimeässä, vaikka vähän kiertotietä tulikin. Matkalla alkoi sataa ihan kiitettävästi ja tienpinta kastui kunnolla, vaan pian taivas kirkastui ja täysikuu paistoi. Ihan kiva sinänsä, mutta seurauksena alueelle nousi kuin tyhjästä jäätävän kylmä sumu. Sormet ja varpaat jäässä sinnittelin Sallatunturin kupeeseen ja pienen single track -sekoilun jälkeen löysin Kontiolammen rannasta mukavan laavun. Yö oli kylmä ja makuupussissa meinasi tulla lievästi vilu, mutta sain nukuttua siedettävän hyvin.

12.9. Sallatunturi-Naruska-Martti-Kelujärvi (231km)

Nukuin melko myöhään ja suuntasin Sallan kirkonkylälle kauppaan sekä pizzalle. Pizzeriaan saapui pian myös Mikko Vulli, jonka kanssa puitiin menneitä ja tulevia. Kello läheni jo puoltapäivää lähtiessäni kohti Naruskan retkeilymajaa, jossa saisi leiman numero kaksi. Toissavuoden Ruskassa olin kiinnittänyt huomion Savukosken tien varressa olevaan opasteeseen "Tuntsa-pubi 45km" miettien kuka hullu tuonne ajaa pubissa käyntiä varten. Joke was on me ja nyt olin itse se hullu, joka sinne kääntyi. Onneksi hiekkatie oli varsin laadukas aina Naruskajärvelle asti ja aurinkokin paisteli. Sen jälkeen tie muuttui heikompilaatuiseksi kivikokoelmaksi ja tarkkana sai olla maantierenkaiden kanssa. Kullaojan putous löytyi pienen tunkkauksen jälkeen ja täälläkin oli muutamat portaat kavuttavana. Jatkoin suklaapatukan syönnin jälkeen 60 kilometrin erämaiselle loppusoraosuudelle kohti Savukosken Marttia. Tie oli välttävässä kunnossa ja matkalla meinasin eksyäkin. Kännykkäverkkoa ei ollut, mutta offline-kartat pelastivat ja löysin oikealle uralle. Puolivälissä matkaa alkoi sataa ja tuolla soratiellä se tarkoitti, että kohta oli joka paikka kurassa. Levyjarrut laahasivat ja ketju hankasi etuvaihtajaan. Ei ollut kivaa ja sorataival tuntui loputtomalta, pimeäkin laskeutui vähän ennen Marttia. Tiellä oli myös yllätyksekseni lehmiä vapaana kulkemassa. Taisivat pelästyä kahisevaa voimansiirtoani ja juoksivat karkuun minua - onneksi eivät olleet härkiä. Marttiin viimein saavuttuani piti suorittaa kylmän mikropizzan syöminen ja osittainen vaatteiden vaihto aikaa sitten lopullisesti suljetun kyläkaupan katoksessa. Sade vaan yltyi, mutta pakkohan se oli jatkaa tuttua tietä kohti Tanhuaa (jossa myös ikävä kyllä suljettu kauppa) ja sieltä vielä lähemmäs Sodankylää. Katsoin kartoista, että Kelujärvellä noin 20km ennen Sodankylää olisi laavu ja ajelinkin sinne. Hyvin mahtui laavulle nukkumaan, kunhan vähän siirtelin penkkejä yhteen - muuten laveri olisi ollut liian kapea nukkumiseen. Päivämatka jäi alle tavoitetason, mutta pitkä soratieosuus (yhteensä 120km) ja sadekeli verottivat etenemistä aika reippaasti.

13.9. Kelujärvi-Levi (132km)

Aamulla irrottelin jarrupalat ja huuhtelin ne järvessä. Rahina katosi. Katselin kännykästä sääennustetta ja se veti mielen matalaksi. Koko loppuviikoksi ennustettin enemmän tai vähemmän jatkuvaa sadetta Pohjois-Suomeen ja -Norjaan. Vaikka minulla oli varsin päteväksi osoittautunut sadetakki ja vaatteet olivat säilyneet enimmäkseen kuivina, oli tieto jokseenkin lamaannuttava moraalisesti, sillä sateessa kaikki toiminta ajamisesta majoittumiseen on paljon ikävämpää. Noh, vielä oli poutaista ja pääsin hyvän sään aikana Sodankylään, jossa pizzaa naamaan jälleen. Jälleen paikalla oli myöskin Mikko Vulli, joka odotteli vaihdevaijerihuollossa olevan pyöränsä valmistumista pizzan merkeissä. Lähdin ruuan jälkeen jatkamaan kohti Kittilää ja aika pian alkoi sataa rankasti. Sitä kesti koko loppupäivän ja pari seuraavaakin päivää. Ihmeen hyvin kulki Kittilään asti siitä huolimatta. Pysähdyin huoltikselle syömään hampurilaisaterian ja juomaan puoli litraa kahvia. Siinäpä se ajatus sitten kypsyi, että katsonpa Leviltä sisätilamajoitusta. Hullusta Porosta löytyi huone varsin kohtuulliseen hintaan ja päädyin tekemään varauksen. Paikalle päästyäni laitoin vaatteet kuivumaan ja menin kuumaan kylpyyn. Päätin että homma saa riittää, sillä ajatus muutamasta lisäpäivästä sateessa tien päällä ja kaukana asutuksesta puistatti. Helpollapa se selkäranka kai sitten katkesi, mutta ei olisi ollut mitenkään varmaa, että olisin ehtinyt ajoissa maaliin ajamalla koko reitin ja koin riskin ottamisen vähän turhana. Vaikeaa se oli ollutkin, mitä maaliin ajaneilta myöhemmin kuulin. Toisaalta alkuperäinen tavoitteeni olisi ollut olla tähän aikaan jossain Kalmakaltio-Kautokeino-välillä eli en minä kauhean kaukana ollut siitäkään. 

Ajattelin ensin, että ajan parin seuraavan päivän aikana kaikessa rauhassa suoraan maalipaikalle Kilpisjärvelle, mutta kun sää oli seuraavinakin päivinä jatkuvan sateinen, luovuin tuostakin ajatuksesta. Otin lisäyön hotellista ja ostin bussilipun perjantaiksi Kilpisjärvelle. Mikäs siinä.

Epilogi

Olin Leville saapuessani noin 12 tuntia myöhässä alkuperäistä, jälkikäteen tarkasteltuna jälleen liian optimistista noin 7-päiväistä aikatauluani eli periaatteessa joustovaraa olisi ollut etenkin jos olisin ajanut viimeisinä päivinä edes yhden 24h-ajovuoron, mutta sateessa tuollainen ei houkutellut. Jos olisin alkumatkasta hyvän sään aikana ajanut enemmän kilometrejä varastoon, olisin ollut paremmissa asemissa ja se onkin asia joka hieman kaduttaa jälkikäteen. Olisin täten ehtinyt toista sataa kilometriä pidemmälle lähemmäs Norjan rajaa ennen sadetta ja tällöin jatkopäätös olisi ollut varmaankin tyystin toinen. Nyt homma meni liian tiukille. Varsinaisessa ajamisessa ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut mitään ongelmia ja homma kilpistyi nyt suoraan sanottuna pääkopan sisäisiin asioihin.

Mitä varusteisiin tulee niin jatkossa mietin vakavasti varsinaisten sadehousujen hankkimista, vaikka pitkät thermo-bibsit ovatkin toimineet melko hyvin tähän asti. Sama pätee lokasuojiin. Uskon kuitenkin, että pitkäkestoinen sade tulee aina olemaan jonkinlainen akilleen kantapääni huolimatta varusteista. Olisipa joskus Ruska-editio, jossa ei sattuisi kohdalle useamman päivän saderintamia...